Nyt otsikoissa:

Selaa tiedotteita:   1 

Nälkäkurkia 1700-luvulla

Maamme kaikkien aikojen mielenkiintoisin lintuhavainto mustahaikaran esiintymisestä Huittisten seudulla 1700-luvulla on tullut jälleen ajankohtaiseksi, kun Simo Keski-Vakkurin suomentama ja toimittama Ephraim Careniuksen Huittisten pitäjänkertomus vuodelta 1759 julkaistiin aiemmin tänä vuonna.

Samalla myös edelleen käytössä olevalle nälkäkurki-sanalle on saatu taustaa. Hauska sattuma on se, että nälkäkurki eli mustahaikara liittyy näin läheisesti juuri ruokapitäjänä nykyisin tunnetun Huittisten menneisyyteen.

-Näitä kurkia näkee harvoin enempää kuin 1-3 vuodessa. Jos niitä näkee kerralla enemmän, on se kansan mielestä merkki liiallisen sateen aiheuttamasta kadosta, josta nimitys nälkäkurki, Carenius kertoo. Mustahaikaran esiintyminen Huittisissa 250 vuotta sitten on ollut ornitologien piirissä tunnettu asia juuri Careniuksen kuvauksesta, mutta nyt tieto on suomennoksen myötä tullut päivänvaloon myös suuremmalle yleisölle..

Mustahaikara ei kuulu nykyisin pesimälajistoomme, eikä sen esiintymisestä maassamme menneinä aikoinakaan olisi tietoa ilman Careniuksen kuvausta. Varmuudella ei voida sanoa lajin pesineen Huittisissa, mutta hyvin mahdollista tämä on, sillä pitäjänkertomuksen mukaan se saapui huhtikuun lopulla ja lähti elokuuhun mennessä. Eläintieteilijä K. E. Kivirikko luettelee Suomen linnut -teoksessaan 1948 joukon kotimaisia havaintoja 1800- ja 1900-luvulta, mutta ne koskevat lähinnä yksittäisiä lintuja. Tällainen on esimerkiksi tieto Noormarkussa haukanrautoihin jääneestä haikarasta vuodelta 1908. Poikkeuksen tekee Kirkkonummella heinä-elokuussa 1882 nähty mustahaikararyhmä, johon kuului neljä yksilöä. Kivirikon tiedot eivät kanna 1700-luvun puolelle. Pitäjänkertomuksen kuvaus mustahaikaran esiintymisestä Huittisissa on vakuuttava. Laji on kuvailtu tarkasti, suorastaan poikkeuksellisen pikkutarkasti ja täsmällisesti, verrattuna muutamien muiden 1700- ja 1800-luvuilla julkaistujen pitäjänkertomusten lintukuvauksiin. Huittisten kirkkoherra, rovasti Nils Idman oli luonnontuntija, joka tunnisti lajin. Hänellä oli apunaan varsin tuore teos, Carl von Linnén kirjoittama Ruotsin eläimistöä käsittelevä ja vuonna 1746 ilmestynyt Fauna Svecica -teos. Carenius viittaakin rovasti Idmanin antamiin tuntomerkkeihin: -Pää, kaula, selkä, siivet ja pyrstö mustat. Rinta ja vatsa valkoiset. Nokka ja jalat heleänpunaiset, kaksi kertaa pitemmät ja paksummat kuin muilla kurjilla, mutta pyrstö paljon lyhyempi kuin niillä. Kooltaan tämä on pienempi kuin kurki..

Kuvaus lajin esiintymisestä on myös pätevä: -Tämä mustakurki oleilee soilla ja pitäjän laakeilla niityillä, syö sammakoita ja vesihyönteisiä, joita se etsii vesilätäköistä ja rannoilta, on hyvin ihmisarka..

Carenius myös kertoo, että Siperiassa vankeina olleiden ihmisten mukaan mustakurjet ovat siellä hyvin yleisiä..

Baltian linnut vierailevat meillä
Mustahaikara pesii meitä lähinnä Baltiassa. Ruotsin viimeisin pesintä on vuodelta 1954. Lajin levinneisyys painottuu Euroopan itä- ja eteläosiin, mutta nämä mustat linnut asuttavat myös Aasiaa aina Tyynellemerelle saakka..

Virossa mustahaikaroita pesii noin 200 paria, kun kattohaikaroiden määrä siellä on kymmenen kertaa suurempi. Latvia taas on yksi maailman tärkeimmistä mustahaikaravaltioista, sillä sen metsissä arvioitiin 1990-luvulla pesivän tuhatkunta lintuparia. Ainoastaan joissakin osissa Valko-Venäjää tiheys saattaa nousta Latviaa korkeammaksi. Meillä laji vierailee lähes vuosittain, lähinnä huhti-toukokuussa, mutta toisaalta myös loppukesällä elokuussa. Keväällä tavattujen lintujen muuttomatka on ilmeisesti mennyt Baltian yli pitkäksi, ja loppukesällä nähtyjen lintujen taas on ajateltu olevan Suomenlahden takaa tulleita pesimättömiä nuoria lintuja..

Kesälläkin mustahaikarasta on toki havaintoja tehty. Tämä punakoipinen ja -nokkainen mustanpuhuva haikara ilmestyi alueellemme keskellä kesää 1996. Se oleskeli kiikkalaisella pellolla Pohjanmaantien varressa 14. kesäkuuta. Tätä ennen lintu oli nähty Kiikoisissa, ja 16.6.-25.7. siitä tehtiin useita havaintoja Kauvatsan Puurijärvellä..

Mustahaikara on koskemattomien suometsien ja erämaiden lintu. Näillä metsäseuduilla se laatii kookkaan risupesänsä korkealle tukevaan puuhun. Toisin kuin serkkunsa kattohaikara, se välttelee ihmisasutusta. Voikin hyvin kuvitella, että juuri Huittisten seudulla 1700-luvulla Raijalanjärven ja Puurijärven alue suurine rauhallisine soineen ja metsineen sekä joenrantaniittyineen on tarjonnut mustahaikaralle sen vaatimat pesimispuitteet..

Hannu Virtanen

Päivitetty viimeksi: